VAAKUNAN JA HERALDIIKAN SYNTY
Ihmisellä on aina ollut kuvia ja merkkejä. Ne ovat olleet kansallisia, uskonnollisia, sotilaallisia tai verenhimoista yhteenkuuluvaisuutta johtajuutta, hierarkiaa, omistamista tai muuta näiden kaltaista seikkaa ilmaisevia tunnuksia. Heraldisia tunnuksia saati vaakunoita ne eivät kuitenkaan edellä mainitulla perusteella vielä ole. Heraldiikaksi ne muuttuvat kuuluessaan järjestetyn ja säädetyn käytön välineistöön, jonka perehtyminenkin on tavalla tahi toisella otettu huomioon.
Tällainen systemaattinen tunnusjärjestelmä, varsinainen heraldiikka syntyi Euroopassa 1100-luvulla feodaalijärjestelmän puitteisiin.
Ristiretkillä ja ritarilaitoksella turnajaisineen oli monessakin suhteessa suuri merkitys heraldiikan kehityksessä. Ehkä eniten heraldiikkaan vaikutti kuitenkin asetekniikka.
Loppupuolella 1100-lukua yleistynyt ratsumiehen jalustin vapautti soturin kädet muuhunkin kuin hevosen hallintaan. Näin varustus saattoi kasvaa. Haarniska peitti lopulta ratsumiehen ylt´yleensä.Tarvittiin jokin merkki hänen tunnistamisekseen. Sopivin paikka merkille oli kilpi, ja edelleenkin on kilpi vaakunan peruselementti.
On tärkeää huomata turnajaishälyn keskelläkin, kysymyksessä oli tosiasiallisesti informaatiojärjestelmä ja että tämä turvautui kuvaan, koska lähes kaikki olivat noihin aikoihin lukutaidottomia.
Vaakuna ei varhaisimpina aikoina kuitenkaan ollut pelkästään ihmistä tunnistava. Kuvaa käyttivät myös sinetit, joita olojen vakiintuessa tarvittiin entistä enemmän sopimuksiin. Sinetti samoin kuin epäilemättä myös lippujenkin vaikutus heraldiikkaan on ollut merkittävä. – On ehkä syytä huomauttaa, ettei vaakuna varhaisimpina aikoina kuitenkaan ollut pelkästään ihmistä tunnistava. Se saattoi olla myös omaisuuden tunnus ja omaisuuden mukana kulkeutuva, omistusoikeutta osoittava merkki.
Kuvallisia vaikutteita merkeissä Eurooppa sai melkoisesti idästä, ensin Bysantin kautta ja sitten suoraan kolmen ensimmäisen ristiretken välityksellä. Ylimalkaankin ristiretket kasvattivat tehokkaan tunnistusjärjestelmän tarvetta, koska ristiretkeläisarmeijat olivat moniosastoisia ja monikielisiä. Nykyisiä joukko-osastojen tunnuksia vastanneet ritarikuntien tunnukset otettiin ristiretkien aikana ja sen vaikutuksesta kehkeytyneeseen heraldiseen kuvastoon – ja jäivät siihen pysyvästi.
Heraldinen järjestelmä kypsyi 1100-luvun lopulla ja etenkin 1200-luvulla. Kypäräkoriste sai lisää merkitystä tunnistustehtävissä ja juuttui verrattain kiinteäksi osaksi vaakunakokonaisuutta. Noihin aikoihin vaakunoista tuli myös perinnöllisiä. Turnajaiskulttuurin ja sen seurannaisilmiöiden vaikutuksesta syntyi erityinen vaakunoiden kuvakieli – ja sitä puhumaan heraldiikan asiantuntijat, airuet.
On perusteltua sanoa, että 1200-luvun päättyessä vaakuna oli koko lailla lopullisessa asussaan. Se ajautui valitettavasti myöhemmin pitkiksi jaksoiksi eri aikakausien ylenpalttiseen tyylirihkaman kätköön, mutta etenkin viime vuosikymmeninä ja erityisesti Pohjoismaissa heraldiikan kulta-aikojen perinteet ja periaatteet ovat heränneet horroksestaan.
Lähde: Kimmo Kara, Suomen Heraldisen Seuran perustajajäsen. Suomen Heraldinen Seura ry. 1998. Heraldiikan opas s.7